Mediassa on olympialaisten aikana ja jälkeen löylytetty suomalaista urheilua ja urheilijaa kovasti, osin aiheesta mutta paljolti myös aiheetta. Suomen Olympiakomitean vähintäänkin optimistinen 12 mitalin tavoite asetti riman niin korkealle, ettei talven aikaisempien tulosten perusteella ollut juuri muuta odotettavissakaan kuin pettymys. Tavoitteiseen pääsy olisi vaatinut oikeastaan kaikkien mitalitoivojen täydellistä onnistumista, mikä arvokilpailuissa on äärimmäisen harvinaista. Jos urheilija ei ole koko kauden aikana sijoittunut maailman cupissa kolmen parhaan joukkoon, miten todennäköistä on että se nappisuoritus tulee juuri olympialaisissa? Kilpailu huipulla on äärettömän kovaa, voittajia on aina vain yksi mutta yrittäjiä tuhansia.

Suomalaisia urheilijoita kritisoidaan usein venymisen puutteesta ja teen parhaani, katsotaan mihin se riittää-asenteesta. Toisaalta jos urheilija kertoo avoimesti tavoittelevansa mitalia, mutta epäonnistuukin kilpailussa, urheilija saa kuulla kunniansa ja kilpailua edeltäville mitalitavoite-puheille naureskellaan. Suomalaisurheilijoiden venymisenpuute selittyy ainakin osin vertailukohteilla. Useimmiten venymisen mallia haetaan ulkomaisista onnistujista. Kun kilpailussa on reilusti enemmän muita kuin suomalaisurheilijoita, toki heidän joukostaan löytyy aina onnistujia. Kuitenkin jokaisessa kilpailussa myös osa ulkomaisista urheilijoista alisuorituu, mutta heitä emme noteeraa. Esimerkiksi Vancouverissa naishiihtäjien mitalisaaliin jäätyä ennakoitua pienemmäksi vertailukohdaksi otettiin heti Norjan Marit Björgen joka rohmusi mitaleita suomalaistenkin edestä. Pitää kuitenkin muistaa että viime vuosien arvokilpailuissa Marit Björgen on kuulunut isoihin alisuorittajiin suomalaisnaisten menestyessä (esim. Björgenin saavutukset MM-kilpailujen henkilökohtaisilla matkoilla: 2009 sijat: 9 -16 -19 ja 2007 sijat 9 – 22 -12 -10).

Kisojen jälkeen suomalaista urheilujärjestelmääkin on kritisoitu, mikä on ymmärrettävää. Oikeastaan suomalaisen urheilujärjestelmän ainoa vika on se, että Suomessa ei ole mitään järjestelmää. Joillakin lajiliitoilla on oma, jollakin tapaa toimiva järjestelmä, mutta laajassa mitassa mitään toimivaa ei ole. Suomen Olympiakomitean merkitys tuntuu olevan lähinnä matkatoimistona toimiminen ja lausuntojen antaminen, mutta tekojen puolella tuntuisi olevan hiljaisempaa. Suomessa on urheiluopistoja, jotka on hinnoiteltu urheilijoiden saavuttamattomiin ja ne kaikki sijaitsevat asutuskeskuksien ulkopuolella. Nuorten urheilijoiden kohdalla ”järjestelmä” toimii urheilulukio tasolle, sen jälkeen on erilaisia urheiluakatemioita mutta niiden toiminta on erittäin sekavaa. Pääasiassa suomalainen urheilumenestys on ollut tähän saakka kovapäisten urheilija-valmentaja parien, jotka ovat jaksaneet uskoa omaan tekemiseensä ja raivanneet tiensä huipulle ”järjestelmistä” huolimatta. Todennäköisesti näin tulee olemaan jatkossakin, se millaista urheilumenestystä tällä kaavalla saadaan, jää tulevaisuudessa nähtäväksi. Todennäköisesti seuraavan kerran viimeistään Lontoon Olympialaisten jälkeen vaaditaan taas päitä vadille ja todetaan ettei suomalainen järjestelmä toimi.